26. maaliskuuta 2008

35+1

Meikä on jo vuorokauden verran ollut Virallisella Äitiysvapaalla. Ou jee! Siitäköhän johtuu, että ajatuksissa on alkanut pyöriä the synnytys. Alkaakohan se ihan itsekseen? Kauankohan se kestää? Pääsenköhän tällä kertaa ammeeseen niinkuin kovasti haluaisin? Ajatuset on askaroi synnytysasennoissa, kipulääkkeissä, kätilöissä, eppareissa, imukupeissa, sairaalakaavuissa, jälkivuodoissa... Ja kaikkein suurimpana kysymyksenä on tietysti että onhan Vauva terve ja miltäköhän hän näyttää.

Kopsaanpa tähän muistin virkistykseksi pari vuotta sitten kirjoittamani esseen Esikoisen maailmaantulosta.

----------------------------------------------------

Keskiviikkoaamuna, 8.3.2006 klo 9.20, rv 42+0, tärisimme Miehen kanssa jännityksestä OYSin synnytyspolilla. Olimme varmoja, että yliaikakontrolli on vain kontrolli ja meidät passitetaan takaisin kotiin odottamaan synnytyksen luonnonmukaista alkamista. Toisin kuitenkin kävi: käyrien ottamisen ja sisätutkimuksen ja ultraamisen jälkeen saimme kuulla, että emme lähtisi sairaalasta mihinkään ilman Vauvaa! Haa! Sulosointuja korville! Raskaus oli kuulemma selvästi yliaikainen; lapsivesi oli vähentynyt reilusti ja istukka osoitti kalkkeutumisen merkkejä. Vauvan kooksi lääkäri arvioi 3500g.

Minut köörättiin osastolle, sain punkan ja sairaalakamppeet. Vyöt ynnä anturit köytettiin jälleen vatsani ympäri ja kone piirsi graafeja. Pienen pieniä supistuksiakin oli havaittavissa, muttei mitään huomionarvoista. Koska vauvan syke oli hyvä, sain puolikkaan Cytotecin kielen alle sulamaan. Ensimmäisellä lääkityksellä ei ollut juuri mitään vaikutuksia, Supparit kovenivat hetkellisesti, mutta loppuivat sitten lähes kokonaan. (Tässä välissä söin lounaaksi eksoottista punajuuri-herkkusienikastiketta keitinpottujen kera. Maistui aika omituiselta.)

Tapoimme Miehen kanssa aikaa pelailemalla seurapelejä, aika alkoi käydä pitkäksi seuraavaa lääkeannosta odotellessa. Sitä seuraavaa satsia saikin odotella. Piirturin väpättävä viisari ei suostunut piirtämään oikeanlaista käyrää, joten en saanut uutta lääkettä ennen kuin illalla seitsemän korvassa.

Munttasin suklaata ja makasin kyljelläni, koska Beiben sydänäänet osoittivat supistusten aikana hienoista laskua. Kello 22:45 olin hetkittäin jo melko kipeä. Sain hoitsulta pari särkylääkettä ja puolikkaan nukahtamislääkkeen, mutta eipä se uni tullut. Puolilta öin olin käynyt jo toisen kerran kuumassa suihkussa ja kiersin pitkin käytäviä kun supistukset kovenivat. Vinguin hoitajilta (joita oli peräti kaksi kappaletta yövuorossa) lisää kipulääkettä, mutta heillä ei ollut tarjota mitään äkäisempää.

Sitten alkoi Totinen Tuskan Kausi. Yritin istua keinutuolissa, pitää lämpöpakkausta mahan päällä, kävellä, seistä, huohottaa, läähättää, itkeä, korista, maata, istua, hyräillä ja vikistä, mutta mikään ei auttanut. Supistukset kävi niin saakelin kipeää, etten tiennyt miten päin olisin ollut. En voinut olla huoneessani, koska en halunnut häiritä huonetoverin unta, joten kiersin rinkiä osaston aulassa. Välillä minut yritettiin istuttaa paikoilleen, jotta olisi saatu otettua sitä tanan KÄYRÄÄ, mutta en suostunut, koska en voinut istua paikoillani. Johonkin aikaan yöstä toinen hoitajista teki sisätutkimuksen ja totesi, että olen 4 cm auki. Synntyssalit oli kuulemma kuitenkin ihan täynnä eikä osastolla ollut tarjota suihkua ja panadolia vahvempaa lääkettä, joten sain tyytyä olemaan kipeä ja keksimään omat kivunlievitysajatukseni.

Suoraan sanottuna siinä vaiheessa alkoi v-tuttaan aika ankarasti. Kyselin, josko voisin soittaa Miehen kaveriksi, mutta ei kuulemma kannattanut vielä. (Näin jälkikäteen ajateltuna olin tyhmä kun en soittanut. Ei olisi tarvinut olla niin yksin.) Totinen Tuskan Kausi tuntui kestävän loputtomiin. Hoitajat eivät kiinnittäneet minuun mitään huomiota kun voihkin ja märisin yksinäni. Ystävällinen sana tai pari olisi helpottaneet kovasti, mutta ymmärrettävästi heillä oli kiire muiden hoidokkiensa kanssa. (Vaikka oikeasti en ymmärrä ollenkaan – ei olisi mennyt monta sekuntia jonkin rohkaisevan lauseen sanomiseen tai edes synnytyssalitilanteesta tiedottamiseen!!! )

Oolrait, vihdoinkin, klo 5.20, synnäriltä kärrättiin äiti ja lapsi osastolle ja oli meikäläisen vuoro hypätä pyörätuolin kyytiin. Soitin Miehelle, että alkaa tulla kiireen vilkkaa paikalle. Tuolia työntävän kätilön kanssa juteltiin, että ammehuone on juuri sopivasti vapaa ja mieliala nousi heti 150 yksikköä, koska amme oli ollut alusta asti synnytystoiveeni ja haaveeni.

Salissa minut otti vastaan mukava kätilö, joka auttoi mut lavetille ja teki sisätutkimuksen. Olin 7 cm auki. Amme ja epiduraalipuudutus saivat siivet ja liihottivat huoneesta ulos. Olin hieman järkyttynyt, että tilanne oli jo niin pitkällä ja toisaalta kauhistunut, että enkö saakaan enää mitään puudutusta?! Yritin ilokaasua, mutta se ei tuntunut hyvältä, ihan kuin happi olisi loppunut. (Mies tuli juuri sopivasti paikalle ja olin siitä ikionnellinen.) Kätilö tuumasi, että ei hätää ja kutsui tohtorin antamaan kohdunkaulanpuudutteen, joka tehosi nopeasti ja toimi kuin unelma. Pystyin vihdoinkin rentoutumaan ja unohtamaan kivun. Mua nukutti armottomasti ja nuokuin hetkisen. Puudutteen lisäksi lääkäri ruuvasi pinnin Vauvan päähän sydänäänien seurantaa varten.

Täytyy tähän väliin sanoa, että olen piikkikammoinen tyyppi ja erittäin tyytyväinen siitä, että mulla ei just silloin sattunut olemaan lasit päässä kun tohtorinna tuikkasi puudutteen kaksimetrisellä piikillä. Jos olisin nähnyt ne neulat (jotka Mies myöhemmin kuvaili sangen vivahteikkaasti), olisi varmasti pillahtanut itkuun.

Kätilön virka-aika loppui ja paikalle saapui uusi Täti, yhtä mukava ja luotettava kuin edellinenkin. Mukanaan hänellä oli Harjoittelija, joka oli harjoitellut meikäläisellä jo neuvolassa. Oltiin molemmat ilahtuneita jälleennäkemisestä!

Hissukseen puudutteen tenho vaimeni, eli kohdunkaula oli liki kokonaan pois tieltä. Kivut palasivat ja taas läähätin ja uikutin kuin henkitoreissani. Kätilö tutki tilanteen ja sanoi, että alkaa olla aika Ponnistuksen. Löysin nopeasti oikean suunnan ja tein pari koeponnistusta. Ne onneksi helpottivat supistuksen tuskaa, mutta kätilö tilasi silti lääkärin laittamaan pudentaalipuudutuksen. Olin loikata lavetilta, koska puudutteen laittaminen sattui ihan ÄLYTTÖMÄSTI! (Mies-parka istui sivulavetilla ja kuunteli kauhistuneena mun surkeaa oloani. Olin antanut hänelle mahtikäskyn pysyä kaukana minusta ja sallin hänen lähestyä ainoastaan antamaan mulle vettä.)

Jonkin ajan kuluttua hanurissa alkoi tuntua painostava tunne, joka kuulemma merkitsi, että Vauvaa aletaan työstämään kunnolla ulos. Siispä pinnistin ja punnistin voimieni takaa aina supistuksen tullessa. (Mulla on ehta peräpukama todisteena siitä!) Olin kyljelläni, koska Vauvan sydänäänet heikkenivät välillä, ja minun olisi pitänyt jaksaa nostaa yläjälka koholle ja pitää siitä kiinni, mutta eihän se onnistunut ollenkaan. Onneksi olen hyvä käskyttämään tarpeen vaatiessa ja järjestin kätilöharjoittelijakaverini jalanpitäjäksi.

Tässä vaiheessa ajantajuni pimeni kokonaan. Tuntuu kuin olisin ponnistellut tuntikausia, mutta todellisuudessa kakkosvaihe kesti vain 34 minuuttia. Kun olin ähissyt parikymmentä minuuttia, kätilö mainitsi taikasanan ”imukuppi”. En pistänyt hanttiin. Olin siinä vaiheessa niin poikki, että mulle oli ihan sama mitä meikäläiselle tehdään, kunhan vaan Vauva saadaan vahingoittumattomana ulos.

Paikalle hälytettiin imukuppilääkäri, lastenlääkäri ja toinen kätilö. Lastenlääkärin mukana tuli harjoittelija, jotenka huoneessa oli yhteensä kuusi lääkintähenkilökuntaan kuuluvaa synnyttäjän ja Tulevan Isän lisäksi. Olin totisesti huomion keskipisteenä! Kätilö ilmeisesti puudutti alakertaa ja leikkasi epparin, lavetti muutettiin jalkatelineillä tilanteeseen sopivaksi ja synnytyslääkäri kiinnitti imukupin Vauvan päähän irroitettuaan pinnin pienen taistelun jälkeen. (Eikä se imukuppi ollut sellainen harmittoman näköinen muovinen kapistus, mitä synnytysvalmennuksessa näytettiin, vaan karu metallinen sairaalaväline, joka yhdistettiin pitkällä letkulla imuriin!) Imukupin laittaminen sattui KIPEÄSTI ja sain taas uuden aiheen ulvoa.

Eipä sitten muuta kuin ankaraa puskemista ja vetämistä. Oksitoniini virtasi ja supistukset yltyivät. Jokaisella supparilla meikä ponnisti kolmesti ja vauva kuulemma todellakin liikkui alemmaksi. (Hirmuinen työntäminen ja vetäminen liu’uttivat mut ihan sängyn alareunaan ja tuntui että olisin tipahtanut, jos en olisi ollut kiinni jalkatelineissä.)

Kun Vauvan pää oli tulossa ulos, tuntui kuin peräsuoli repeäisi. Ponnistin aivan yli-inhimillisillä voimilla, kurlutin ja ähisin. Silmissä musteni, mutta päärin, että NYT PERSKULES TULET ULOS SIELTÄ! Ja ulos hän tuli – kun vartalo vihdoinkin solahti hartioiden jatkona, tunne oli sanoinkuvaamattoman helpottava. Ah! Vihdoinkin kivut menivät pois ja kauan kaivattu ja odotettu Vauvanen oli maailmassa. Oli aurinkoinen torstaiaamu ja kello 9.24.

Lääkärit ja kätilöt ottivat Vauvan heti hoitoonsa. Itse ehdin nähdä pikaisesti vain kelmeän selän ja sinertävät pakarat kun hänet jo kannettiin ulos huoneesta. Matkalla kuului vaimea ää. Miehelle Pikkuista vilautettiin sen verran, että hän ehti todeta olevansa Pienen Tytön Isi. Syynä kiireeseen oli kaulan ympäri kiertynyt napanuora ja siitä johtuva sydänäänien heikkeneminen.

Vauva lämmitteli kaapissa tunnin verran (Mies oli seuranansa) ennen kuin hänet tuotiin kainalooni. Sillä aikaa istukka tuli ulos ja kätilö tikkasi epparin ja repeämän. Kävin suihkussa ja olin onnellinen. Onni muuttui joksikin vielä syvemmäksi ja paremmaksi kun sain Oman Kullanmurumme syliini. On ihanaa olla Äiti.

-----------------------------------------------------------
Paino: 3440 g
Pituus: 51,5 cm (imukupista johtuvan kupan kanssa)
Nuppi: 34 cm
Pisteet: 6, 7, 9

Synnytyksen kokonaiskesto oli 12 h 27 min (I vaihe 11.50, II vaihe 00.34, III vaihe 00.03).

Jälkikäteen meille kerrottiin, että Vauva tuli ulos avosuisessa tarjonnassa, eli kasvot ylöspäin. Jossain tapauksissa tällainen asento pysäyttää koko synnytyksen, koska pikkuinen ei välttämättä mahdu tulemaan ulos niin päin. Nyt onneksi mahtui ja sain kuulla, että mulla on hyvä lantio. Ehhehe!

Kaiken kaikkiaan synnytyksestä jäi hyvä mieli. Vain osastolla viettämäni Tuskan Kausi kaihertaa mieltä. Salissa oli ihanaa henkilökuntaa, jotka osasivat tsempata justiinsa niin kuin pitikin. Mies oli aikalailla sivustaseuraaja, mutta mulle oli todella tärkeää, että hän oli paikalla. (Varsinkin kun olen tämän kokemuksen jälkeen hänen silmissään kuulemma Maailman Kovin Jätkä. Hahaa!)

Ei kommentteja: