20. toukokuuta 2008

Syntymä

Ilmoittaudun Oysin äitiyspolille tiistaina 13.5. klo 10. Rutiinit on tutut: käyränpiirtoa ja tohtorin ronklausta. Ilokseni il dottore ilmoittaa että ei muuta kuin käynnistyshommiin, koska kaula on kadonnut, portti on auki ja kalvopussi pullottaa. Käynnistystavaksi lääkäri määrää oksitosiinitipan.

Synnytyssaliin meidät Miehen kanssa johdattaa mukava kätilö nimeltään Anita. Saan sairaalakaavun, peräruiskeen ja tipan noin klo 12.30. Omia supistuksia tulee harvakseltaan eikä ne ole kipeitä. Oksitosiin tippasee hissuksiin suoneen ja kone piirtää graafia. Syön hiukopalaa ja turistaan Miehen kanssa niitä näitä. On outoa olla ihan tajuissaan synnytyshuoneessa kun Esikoisen tulon aikana olin ihan tööt kivusta ja tuskasta.

Puoli kahden aikaan kätilö komentaa mut sängylle, sillä lääkäri haluaa puhkaista kalvot, jotta Vauvan päähän saadaan ruuvattua pinni sydänäänien tarkempaa seuraamista varten. Niin tehdään ja alusastiaan valuu vihreää vettä. Tutkimus kertoo, että kohdunsuu on takana ja olen auennut 6 cm. Mua ihmetyttää, sillä en edelleenkään tunne suurta kipua supistusten aikana. (Enkä kyllä kovin pientäkään.)

Oksitosiinitippa pistetään kiinni tunniksi kalvojen puhkaisun jälkeen ja sitten annosta taas lisätään puolen tunnin välein.

Makaaminen on tylsää. Lueskelen lehtiä ja täyttelemme kimpassa ristisanoja Armaani kanssa. Lonkat alkaa puutua makaamisesta ja väsyttääkin. En kuitenkaan saa nukuttua.

Toinen tohtori tulee tekemään tarkistuksen neljän aikoihin. Hän hoksaa, että sisimmäinen kalvopussi onkin vielä ehjä! Poks vaan ja lisää vihreää vettä lorisee kroonikkolakanalle. Kätilö vakuuttelee, että nyt tämä synnytys saadaan kunnolla käyntiin!

Mulla on jo jonkun aikaa ollut kuumeinen olo. Nyt se todetaan virallisestikin kun mittari vilkuttaa 38 astetta. Tulehdusarvotilaus lähetään pikana labraan ja koholla on sekin lukema. Seuraavaksi kanyylin läpi valuu antibioottia. Tunnen itseni tosi väsyneeksi. Mies etsii kaapista lisäpeittoja ja käärii mut pakettiin.

Kun kätilö katetroi mut kolmannen kerran (mielelläni olisin käynyt itse vessassa, mutten saa nousta napanuoran esiinluiskahdusriskin vuoksi) noin klo 19.30, Vauvan sydänäänet tippuvat. Alkaa hirmuinen äksöni! Huoneeseen juoksee kaksi kätilöä lisää, mut määrätään kontalleni ja happiviikset laitetaan nokan alle. Hengitän mahdollisimman syvään ja yritän olla rauhallinen. Lääkäri saapuu paikalle ja tekee tutkimuksen kun makaan hanuri pystyssä. (Sillä hetkellä tunnen itseni todella haavoittuvaksi ja paljastetuksi. Lääkärin mukana on tietysti vielä kaksi mykkää kandia tollottamassa.) Mua pelottaa hirveästi vauvan puolesta. Itkettää, mutta annan kyynelien tulla vasta kun ollaan taas kaksin Miehen kanssa.

Tunnin kuluttua tippa pistetään taas valumaan. Väliajalla on tullut omia supistuksia, mutta en ole vieläkään ollenkaan kipeä. Kohdunsuu on aina vaan sen 5 cm auki. (Sentti lähti sen takia kun kalvopussi vesineen ei enää paina suuta.)

Viimeisenä palveluksenaan meikäläiselle ennen työvuoronsa loppumista Anita-kätilö asentaa kestokatetrin. Kello on 21.30.

Lääkäri tulee puoli yhdeltätoista, tekee pikaisen tutkimuksen ja sanoo että ei edistystä. Kuulemme ounastelemamme tuomion: kiireellinen sektio. Oloni on turra ja tyynen rauhallinen. Ei pelota eikä jännitä, toivon vaan että homma olisi ohi asap ja saisin Vauvan äkkiä syliini.

Mies vaihtaa vaatteet ja mä vedän myssyn päähäni. Uusi kätilö trimmaa leikkausalueen ja mut rullataan leikkaamoon.

Leikkaussalissa mut asetellaan oikeaan asentoon spinaalipuudutusta varten. Sen laittaminen sattuu vähemmän kuin verikokeen otto kyynärvarresta. Sillä välin kun odotellaan puudutteen vaikutusta, meikäläiseen tämpätään kokoelma antureita ja piuhoja ja leikkausalueen eteen viritellään näköeste. Miehelle osoitetaan jakkara pääpuolesta.

Siinä sitten makaan, kroppa tunnottomana rintojen alapuolelta, ja puristan Miehen kättä. Aivoissa ei liiku mikään muu kuin että kohta me nähdään meidän vauva. Mahan alueella häärätään ja lääkintähenkilökunta keskustelee omia juttujaan vaimealla äänellä. Oikealla puolellani oleva lääkäri tsekkaa vähän väliä että onhan kaikki ok.

SITTEN KUULUU ÄÄNI. VAUVAN ÄÄNI! RÄÄKÄISY! Pikkuisemme on syntynyt! Beibi kiikutetaan sivummalle tsekattavaksi ja hoitaja kertoo että meille tuli tyttö. Purskahdan itkuun ja Mies pyyhkii kyyneleitä silmistään. Oi onnea! Oloni ei voisi olla parempi! Hymyilemme Rakkaani kanssa ja olemme ihan lällällää ja pusi pusi: meillä on pieni tyttövauva!

Hoitaja tuo Vauvan hetkeksi poskeani vasten ennen kuin Mies lähtee pesemään ja puntaroimaan häntä kätilön kanssa. Pikkuinen on vihertävän tahman peitossa, mutta silti hän tuoksuu ja tuntuu ihanalta. Iho on kuin silkkiä ja tyttö on lämmin kuin tuore pulla.

Rakkaani lähtevät ja mut kursitaan kiinni. Jossain vaiheessa mua oksettaa armottomasti ja saan taas hirmuisen horkkakohtauksen, mutta olo paranee siinä vaiheessa kun mua kuljetetaan heräämöön.

Kolme pitkää tuntia kuluu heräämössä ennen kuin pääsen osastolle. Mies on komennettu kotiin, mutta onneksi Vauvanen on kuulemma vielä paikalla. Hänet tuodaan luokseni ja jälleennäkeminen on yhtä kyynelten tulvaa. Siinä hän vihdoin on, yhdeksän kuukauden odottamisen jälkeen. Kaikki kolotukset, jomotukset ja vitutukset unohtuvat Töppöstä katsellessa. Hän on niiin suloinen! Iso nenä, nöpöleuka ja valtavat posket. Pärstä punoittaa ja nokka on täynnä näppyjä. Hän on Meidän Kuunaama. Sydämeni sulaa. Itkettää ja naurattaa. Olen onnellinen ja surullinen yhtä aikaa. Tästä se lähtee.

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Niisk. <3

Anonyymi kirjoitti...

Minulle kävi ihan samoin, mutta päivää myöhemmin eli 14.5.. Meille vain kävi hiukan huonommin, tyttömme joutui päiväksi teholle, mutta onnea vaan paljon vauvasta!

Anonyymi kirjoitti...

Aaw...mää täällä itkeä pillaan ja fiilistelen. Meillä vielä kolmisen kuukautta tuohon syntymän ihmeeseen, miten mä jaksan oottaa sinne asti?


Hyvä, että kaikki meni lopulta parhain päin ja saitte pikkuisen turvallisesti syliin <3

Anonyymi kirjoitti...

ONNEA, NIIN KOVASTI ETTÄ RIITTÄÄ !!! Hieno homma,että meni hyvin synnytys.SE on onnellisesti OHI,mutta nyt kaikki ihanuus ALKAA.

Hanna kirjoitti...

Tiia - Niinpä. :o}

Dagni - Onnea teillekin vauvasta! Onneksi hänen ei tarvinnut olla teholla pitempään.

Aronia - Aika menee onneksi melko nopeasti kun on se Esikoinen jonka kanssa touhuta. Ei tarvi liikaa tuijotella omaa napaa. ;oD

Äityli - Kiitos!!! Olen NIIN onnellinen etten ole enää paksuna, mieliala on aivan katossa kun pystyn kumartumaan ja solmimaan kengännauhat ilman puuskutusta. :oD

Anonyymi kirjoitti...

Ihana synnytyskertomus ja ennen kaikkea ihanaakin ihanampi pikkuruinen!